Olen ajatellut sitä tänään paljon. Mistä nimi juontaa ja kuinka sitä katsoisi. Olen ominut ainakin itse tuo "toinen nainen" nimityksen pitkälti siitä, että aivan yleisesti käsitetään toiseksi naiseksi sellainen henkilö, joka sotkeutuu vakiintuneen parin liittoon.

En ole pahemmin miettinyt sitä millä nimellä se liitossa elävä puoliso itseään nimittää. Yleensähän se on se ensimmäinen nainen tai vaimo. Tänään kuulin ensimmäisen kerran omassa suhteessani, että Miesystävän vaimo pitää itseään sinä toisena naisena.

Olin hämmentynyt. Jossain keskustelussa vaimo oli Miehelle sanonut olevansa se toinen nainen. Tuntee olevansa sellainen. Asia vain ilmeni keskustelun yhteydessä Miesystävän kanssa. Kerroin, että olen kyllä itse pitänyt itseäni sinä toisena naisena, mutta en koskaan kuvitellut vaimon pitävän itseään toisena naisena. "No vaikka meidän suhde nyt on mikä on , niin kyllä se sinä olet se ensimmäinen nainen ja vaimo toinen" sanoi Mies.

Hämmennyin vallan asiasta ja Miehen ajatuksista ja sanoista.

Tiedän olevani hänelle todella tärkeä ihminen, mutta en ole koskaan edes ajatellut millä lailla Mies meitä kahta ajattelee. Varsinkin kun tilanne on mikä on. Mies ei kovin paljoa ajatuksiaan meistä kolmesta tuo julki. Harvoin sanoo, mutta sanoo sitten asiaa ja julki sen mitä mieltä on. Hämmentävvä on myös se, että vihitty vaimo tuntee olevansa se toinen nainen. En tiedä oikeastaan onko sellainen ihan yleinen käsitys vaimojen joukossa vai oliko tämä vaimon huomautus vain joku lause kiistan keskellä.

Puhuttiin Miesystävän kanssa kaksi pitkää puhelua lähes peräjälkeen. Toisen soitti Mies ja toisen minä. Juteltiin kaikenlaisista asioista. Työstä, terveydestä, eläkkeistä, toimeentulosta, seksistä, konkursseista, avioerosta, riitelystä, saunan paneleista ja kaikesta tavallisesta arkiasiasta. Tajusin jälkeenpäin, että näistä asioista Miehen pitäisi pystyä keskustelemaan vaimonsa kanssa. Ihan yleisiä juttuja pariskuntien välillä. Paitsi ettei Mies kykene niistä vaimonsa kanssa keskustelemaan ilman riitelyä, ja riitoja Mies kammoaa.

Koska Mies kykenee minun kanssani riitelemättä keskustelemaan kaikenlaisista asioista niin varmaankin hänelle minä olen se "ensimmäinen nainen", vaikka hän ei sitä varsinaisesti sellaisilla sanoilla ajattelisikaan. Totesi sen vain ja tuskin koskaan sitä enää ottaa puheeksi jollei välttämättä tule siitä asiasta juttua.

On kurjaa, kun kaksi ihmistä ei voi keskustella normaaleista asioista keskenään saamatta niistäkin aikaan riidanpoikasen. Tosin moni asia koskee tietenkin jokaista henkilökohtaisesti ja silloin on taipumus ottaa kantaakin voimakkaammin. Kyllä minäkin Miesystävän kanssa välillä kimpaannun jostain jutuista, mutta toistaiseksi ollaan selvitty vähillä riidoilla. Silloin kun erottiin viime kesänä tuli molemmilla sanottua kaikenlaista, mutta niissäkin riidoissa riideltiin asioista eikä haukuttu toisiamme. En tiedä minkälaista olisi asua Miehen kanssa ja sillä puolella kiistellä.

Jotain olen oppinut tässä oman eroni ja sen tuomien kiistojen kautta. En enää viitsi riidellä ihan jokaisesta pikkuasiasta Miesystävän kanssa. Kärttyilen itsekseni ja selvitän asian itselleni ja Miehelle kerron syyn ja yleensä asia raukeaaa siihen ja molemmat olemme tyytyväisiä siihen. En koeta muuttaa Miestä toisenlaiseksi. Otan hänet huomioon vikoineen ja hyvine puolineen. Tiedän Miehen luonteen ja hänen heikkoutensakin. MIes ei myöskään koeta muuttaa minua millään lailla. Olen hänelle se tärkeä ihminen sellaisena kun olen. Ikä ja koettu elämä taitaa raapia suurimmat rosot pinnalta.

Tiedän jo, ettei Mies halua riidellä. Siksi koetan välttää sellaisia tilanteita mahdollisimman tarkkaan. Pyrin saamaan ne kuntoon keskustelemalla. Vaimolla se on vaikeampaa, kun on takana jo niin monta yhteistä vuotta ja vanhoista tavoista on vaikea luopua. Loukattu ylpeys ja itsetuntokin on joutunut koville tässä viimeisen vuoden aikana ja siksi kai on helpompaa riidellä ja purkaa se huono mieli sillä lailla. Olen tehnyt niin itsekkin ja ymmärrän sen hyvin.

Ex mies käväisi pikaisesti töistä tullessaan ja lähti sitten kotiinsa. Tuntuu siltä, että alamme jo tottua tähän eroon ja alamme tulla siihen vaiheeseen missä molemmilla jo alkaa olemaan omaa elämää eikä vain sitä mennyttä yhteistä elämää. Vähän se haikealta tuntuu, kun ajattelee niitä menneitä vuosia. Pystyn jo itse miettimään kiihkoilematta exä juomisia ja siitä aiheutuneita suruja ja huolia. Meillä oli hyvä avioliitto siihen asti kunnes se alkoi hajota. Siihen asti sen oli tarkoitus kestää ja loppua niinkuin loppui. Nyt tuntuu hyvältä jo elettykin elämä eikä vain siltä että "kaikea sitä joutuikin kestämään" ja mielessä ei enää ole asia,että jouduin niin monesta asiasta luopumaan eron vuoksi. Olen ilmeisesti pääsemässä siihen elämän vaiheeseen että kaikkea on vielä edessäkin päin.

Tulevaisuudesta en vielä tiedä ja kaikki on avoinna Miesystävän kanssa. Meillä on hyvä näin ja tätä aikaa elän ja nautin tästä elämäntyylistä. Välillä surullisena , välillä iloisemmissa merkeissä. Yleisesti ottaen kuitenkin hyvällä mielellä.