Jälleen pitkästä aikaa päätin palata tänne blogien ihmeelliseen maailmaan. Aikani surtua ja haavojani nuollen päätin pitää tämän saman blogin. Kun on tottunut kirjoittelemaan ajatuksistaan ja tunteistaan näin, niin alkaa olla vieroitusoireita jollei saa ajatuksiaan julkaistua;)

Viikonloppuni meni todella mukavissa merkeissä. Kyläilin serkkupojan luona ja tapasin siellä vanhan lapsuusaikani ystävättären. Oli todella mieluisa viikonloppu. Yleensä tapaamme vain hautajaisissa. Perheemme on ollut ystävinä jo yli kuusikymmentä vuotta ja sitä kautta olemme mekin tutustuneet aikainamme lapsina.

Vuodet vain ovat vieneet erilleen ja tapaamiset ovat olleet sitten vain näitä suvun ja ystävien hautajaisia. Nyt päätimme pitää ystävyyttä yllä jatkossakin ja Facebookin kautta siihen on nyt hyvä mahdollisuus. Se on helppoa ja yksinkertaista. Avasin sen tässä syksyn aikana ja useita vanhoja ystävyyssuhteita on jo tullut esiin. Naisilla vain on tämä avioliitto saanut nimet vaihtumaan ja monille jo useaan kertaa. Kummastelen silti, kuinka monta ystävää olen sitä kautta löytänyt. kun löytyy yksi, niin sen kautta tulee taas joku toinen jne. Jopa entinen pomoni löysi minut facen kautta ja nyt viestittelemme usein toisillemme.

Myös näitä kadonneita sukulaisiaan tulee etsittyä sillä tavoin. Äitini suvun puolelta meillä on hyvinkinkin tiivis sukukunta ja yhteydenpito toisiimme, mutta isän suku on hiukan vähemmälle jäänyt. Nyt olen tyytyväinen, kun sieltäkin on yhteydenpitoa tullut tehtyä.

Viikonloppuna oli myös mukavaa sekin, että nuorempi tytär tyttöineen oli muutamia lomaviikkonsa päiviä luonani. Samoin hiihtolomaviikko toi vanhemman tytön tyttären kylään jopa kahtena päivänä! Tyttärenpojan synttäreitäkin olen viikon sisällä päässyt viettämään ja muutakin sukua näkemään, joten sukulaisia ainakin on tullut nähtyä ihan roppakaupalla!

Yllättävin juttu kuitenkin on Miesystävän (ex) yhteydenotto pitkän tauon jälkeen. Olin todella yllättänyt, koska suhteemme on jo päättynyt ja en ollut ajatellut hänestä mitään kuulevani vielä moneen kuukauteen. En pistänyt edes ystävänpäivä korttia hänelle ihan tarkoituksella. Mies oli ilmeisesti sitä kuitenkin odotellut, koska itse pisti alkuviikosta minulle myöhästyneet ystävänpäivä terveiset.

Muutama viesti ollaan varovaisesti toisillemme lähetetty, mutta siihen se taitaa jäädäkin. En usko, että tapaamisen asteelle enää päästään. Ikävä on kyllä molemmilla toisiamme, mutta rohkeutta enää suhteen uudelleen aloitteluun ei taida kummallakaan enää olla. Ollaan saatu molemmat niin takkiimme tässä asiassa jo liian monta kertaa. Silti tuo rakkaus meillä toisiamme kohtaan yhä vielä loimottaa jollain lailla.

No, aika sitten näyttää tulemmeko enää toisiamme näkemään. Toivottavasti silti voimme ystävinä olla ja kirjoitella toisillemme. Hyvä, että sellaiset välit sentään jäi.

 

Siitä on aikaa, kun viimeksi ennätin kirjoittelemaan tänne. Pitkä, uneton yö jälleen takana. Suru alkaa väistyä, mutta tuntuu vielä ajatuksissa ja mielessä . Kuinka pitkään, sitä en tiedä.

Miesystävän kanssa päätimme pistää suhteen poikki. Vaikea paikka molemmille, mutta aivan pakko lopettaa. Alkoi rasittaa molempia ja minä päätin pistää poikki, koska Miehestä ei ollut siihen. Mies kyllä olisi halunnut yhä jatkaa samanlaisen asalaisena suhteessa. Vaimo oli jälleen kimpussa.

Käytiin kovaa keskustelua puolin ja toisin Mies, minä ja vaimo. Kai minut sai lopettamaan vaimon lausahdus "...ja minähän en kodistani lähde.." Sattui niin perkeleellisesti siuluun. Olin aikaisemminkin Miehelle sanonut, että tehdä vaimolleen selväksi etten ole niiden kotiin tunkemassa asumaan. Mies ei ollut maininnua siitä ja se hatutti. On kamalaa joutua pelkäämään kodistaan pois lähtöä! ja nimenomaan, kun minun ja Miehen jutussa ei koskaan ole ollut edes tarkoitus sellainen. Mies on aivan hyvin sen tiennyt ja olisi sen voinut vaimolleen kertoa, koska asiasta on ollut jo aikaisemmin puhe meiden kolmen kesken.

Aloin lopulta väsyä niihin vaimon viesteihin. Päätin pistää poikki. Mies vielä koetti sinnitellä, mutta sitten kovan riidan päätteeksi saatiin asiat selväksi. Nyt elellään omiksemme emmekä pidä mitään yhteyttä. No, pakolliset Joulutervehdykset kaikkien kolmen kesken on vaihdettu.

Tällä hetkellä kukaan meistä ei ole onnellinen eikä tyytyväinen oloonsa, joten en tiedä kuinka viisas ratkaisu tämä oli. Ehkäpä se siitä hiljakseen alkaa tuntua paremmalta ja pääsemme kaikki tolpillemme. Minä taidan päästä loppujen lopuksi kaikkein helpommalla. Miesystävä ja vaimo joutuvat toisiaan näkemään ja elämään saman katon alla vielä vuosia, ennenkuin on mahdollisuuskaan eroon. Itse toivoisin, että tällaisen rumban käytyään Mies edes koettaisi päästä vaimoa lähemmäs. Kyllä siellä vielä pieni mahdollisuus on ystävyyden ja monien vuosien jälkeen saada asiat jollain lailla kuntoon. Mies vaan on niin jäärä. Sellainen Jakke-Jäyhä. Ei vaan suostu asioista keskustelemaan.

Itse jätän asiat niin sanoakseni Herran huomaan. Katsastan muita maisemia. Itken kadotettua rakkautta ja yhäkin rakasta miestä. Mies itkee tahollaan, mutta ilman lohdutusta. En halua enää sundetta jatkaa samanlaisena, kuin ennen.

On aika lopettaa tämän vuodatuksen blogi.

Kunhan saan itsestäni jotain aikaiseksi, niin aloitan uuden blogin. Uudella nimellä. Kenties sen vielä tähän blogiin pistän ylös. Saa nyt nähdä.

Tämä vuodatus nyt kumminkin päättyy tähän. On hyvä lopettaa mukavan talvimatkan jälkeen, kun on saanut levättyä ja rentouduttua pari viikkoa kylpylän lämmössä mukavia kavereiden kanssa. Kiitos kaikille lukijoilleni ja tukijoilleni näiden vuosien varrella. Hyvää ja entistä parempaa Uutta Vuotta kaikille.

Olen niin onnellinen ja tyytyväinen eiliseen tapaamiseen Miesystävän kanssa. Oli taas niin hyvä olla yhdessä. Rauhaisaa ja rentoa. Juteltiin, syötiin ja juotiin kahvit. Ja mentiin tietenkin sänkyyn, mutta siitä ei tämän enempiä. Oli vain niin ihanaa viettää aikaa yhdessä ja vain olla toisen lähellä.

Koko alkuviikon olin kärttyisällä ja pahalla päällä. Itkukin oli herkässä ja hormoonit kallellaan aina väärään suuntaan. Teki mieli haukkua Miesystävä oikein kunnolla ja samalla puoli maapalloa. Sanoinkin Miehelle olevani sinä hetkenä, kun aikapommi, joka voi räjähtää hetkellä millä hyvänsä. "Mites sitten kun tulen käymään..." epäröi Mies ja minä siihen, että sitten se on jo ohitse. Ja niinhän siinä kävi, kun Miesystävä tuli niin minä kehräsin kuin kissa maitokupilla. Mies oli hellä ja hyvä ja osasi vedellä oikeista naruista jälleen.

Tajusin taas kerran kuinka rakastan sitä hemmetin äijää! Kaikesta huolimatta. Olin jo taas kiukuspäissäni lopettavani suhdetta ihan tosissani. Olin jo valmiiksi valinnut sanatkin siihen. Syitä, kun ei tarvitse etsiä. Sitten vaan näin äijän ikkunan alla ja olin taas mennyttä kamaa. Kyllä tämä alkaa entistä enemmän rakkaudelta näyttää, vaikka koetan aina sitä vastaan taistella. Tämä rakkaussuhde vain on elettävä loppuun, meni siihen vielä viisi vuotta tai enemmänkin. Katkeralta kyllä välillä tuntuu, mutta sitten nuo ihanat yhdessäolon hetket taas saavat muistamaan mitä menettää, jos lopettaa leikin kesken.

Rakkaudesta  Mieskin puhuu. Harvoin, mutta puhuu kyllä. Jäyhä, kun on sellaisissa tunnustuksissaan.

Nuorempi tytär kävi lomailemassa luonani. Sivistettiin itseämme käymällä katsomassa Picasson taidetta. Tytär ei tykännyt, mutta minä kyllä pidin. Outoja, mutta jollain lailla lumoavia ja hienoja värejä ja väriyhdistelmiä. Kannatti kyllä käydä katsomassa ja toisenkin kerran menen. Tällainen näyttely vaatii useamman katselukerran, että siitä saa kaiken irti. Kävin yksinäni myös Sanomatalossa katsomassa Suomen Taiteilijoiden 41v näyttelyä. Aivan erillainen ja mukavia tauluja kaiken kansan näkyvillä.

Nyt on kultturihampaani tyydytetty joksikin aikaa ja pitäisi jälleen lähteä lenkille. Millään ei huvittaisi lähteä, mutta pakko on mennä ettei paino heittäydy ihan holtittomaan lukuun. Tytärvierailun aikaan tahdomme mässäillä aina jumalattomasti. Syödään sipsejä ja suklaata ja kaikkea mahdollista täytekakuista alkaen. Iltaisi luemme vierekkäin kirjoja ja vain olemme ja nautimme toistemme seurasta, kaiken maailman juttuja jutellen ja hoidamme kasvonaamioilla ja voiteilla itseämme. Tämä on sellainen jo vuosia ollut yhteinen rituaali. Alkoi jo, kun tytär oli siinä kymmenen korvilla. Mukavaa on, kun tytär aina haluaa jatkaa hommaa. Toivottavasti sitten aikanaan siirtää perinteen omalle tyttärelleen. Ei välttämättä kaikkia niitä herkkuja, mutta kaiken läheisyyden ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen.

Kaiken kaikkiaan on ollut pari mukavaa viikkkoa ja ensi viikosta  odotan vielä mukavampaa. Tällä loppuviikolla on sitten tiedossa yhteinen viikonloppu vanhemman tyttären ja hänen lapsiensa kanssa. Meinaan tuppautua sinne äitini kanssa syömään. Tytär on hyvä kokki. Ihan toista, kun minä. Tekee mieli makaronilaatikkoa pitkästä aikaa...

 

 

Taas kurjaa valitusta, kun ei ole keretty näkemään koko viikon aikana silmänräpäystäkään.  Etukäteen sen olen tiennyt, mutta kyllä hatuttaa. Oikeammin hiukan masentaa ja on surullinen olo.

Miesystävä on ollut messuilla puoli viikkoa  ja tiedän, että hän on väsynyt ja puhki siitä kaikesta rehkimisestä. Silti odotin edes jonkinlaista soittoa jossain työrupeaman välissä. Ainoastaan perjantaina tuli viesti, jossa pahoitteli kiirettään ja lupasi koettaa soitella myöhemmin. Soittoa ei ole kuulunut ja tuskin tänään enää kuuluukaan. On siis odotettava huomiseen.

Maanantaisin Miesystävä soittaa ja ilmoittautuu. Siitä on tullut jo tapa näiden vuosien jälkeen. Ilmoittaa, että on hengissä. Aikoinaan mietimme sitä, kuinka saan ilmoituksen mikäli hänelle sattuu jotain. Tuli tuo maanantaipäivän soitto sitten ikäänkuin sellaiseksi tavaksi ilmoitella, ettei tarvitse turhia murehtia. Hyvä niin. Odotan soittoa.

Näiden yhteisten vuosien myötä on ollut monta sellaista viikkoa, kun olemme olleet yhteydessä vain kerran viikossa. Lähinnä näiden messujen tiimoilta tai työmatkojen vuoksi. On niin tiiviit aikataulut, että yksikseen pääsee vain vessaan! Myöhään illasta Mies ei koskaan soita, kun tietää minun olevan iltauninen ja kärttyisä, jos herää kesken unien. Nyt olen jo toivonut, että hän soittaisi vaikka yöllä! Ikävä on niin kova.

Toivottavasti vaimo ei natise hänelle yhtäpaljon kun minä natisen tästä viikosta.... Tosin siellä on totuttu jo vuosien mittaan samaan hommaan. Vaimo onneksi näkee Miehen vilaukselta illansuussa. Minä en näe. Vaimokin yleensä nukkuu, kun Mies tulee kotiin. Aamulla vaimo on lähtenyt töihin, kun Mies herää. Sellaista elämää.

Toiveena on nyt, että alkava viikko olisi parempi näiden tapaamisien kanssa. Välillä vain on mielessä kuinka turhia nekin tapaamiset loppujen lopuksi ovat. Kun tietää lopputuloksen eli taas ikävää seuraavaan kertaan saakka. Ainaista kaipuuta ja toivetta saada lisäaikaa ennenkuin juttu lopahtaa kokonaan.

Erosta en enää välitä puhuakkaan Miesystävälle. Se asia on meillä puitu ja käyty lävitse niin moneen monituiseen kertaa, ettei sille asialle enää viitsi nähdä vaivaa.Tulee vain paha mieli meillle molemmille ja turhaa stressiä muutenkin vaikeaan suhteeseemme. En enää jaksa sellaista.  Miesystävä kysyy, miksi en sitten lopeta suhdettani häneen ja aina se sama vastaus, etten kykenen siihen. Ja Miesystävä  siihen, ettei hänkään siihen kykene. Ja jatkamme samalla vanhalla mallilla taas eteenpäin ja kumpikin odottaa kuitenkin jotain tapahtuvan mikä pistäisi suhteen poikki tai jotain, mikä pistää suhteen yhä vain jatkumaan.

Taidamme vain kuluttaa toisiamme loppuun hitaasti, mutta varmasti.

 

Tämä viikko on mennyt näkemättä lainkaan Miesystävää. Vaikka tiesin sen edeltäpäin, niin silti aina mielessä on se näkemisen toivo ja pettymyt, kun ei nähdä. Vaikka päiväni ovat sujuneet tapahtumarikkaasti ja mukavissa merkeissä niin aina tuo Miesystävän kohtaaminen on se kohokohta.

Usein tulee miettineeksi kuinka paljon tuo pelkkä odotus merkitsee. Sitä odottaa toisen soittoa ja tapaamista ihan mielettömästi. Kuinka paljon voi merkitä, että puhelin soi ja soittaja on Hän. Jos soittaja sattuukin olemaan joku muu, soiton merkitys ikäänkuin muuttuu. Soittaja on vain... joku muu. Pelkkä nimen näkyminen puhelimen näytöllä saa sydämeni hakkaamaan ja mieleni onnelliseksi.

Tulee tietenkin paljon muitakin mukavia puheluita. Esimerkiksi lapsilta ja lapsenlapsilta. Ne ovat odotettuja ja hyviä puheluita ja nautin niistä. Silti aina se Miesystävän nimen näkyminen siellä näytöllä kummasti hätkäyttää. Vielä näin monen vuoden jälkeenkin. Tulee mieleen ihan nuoruusajat!

Luin tuossa aikaisemmin askeleet.blogspot.com mietteitä. Kuinka samanlaisia ajatuksia omassa mielessäni onkaan! Toivon kaikkea hyvää Solalle ja varsinkin jaksamia tuossa hänen suhteessaan. Kaipa meillä kaikilla "toisilla naisilla" on hiukan saman suuntaisia ajatuksia ja tunteita. Päällimmäisenä kai kuitenkin on se, että pääseekö sitä koskaan elämään yhdessä sen oman rakkaan kanssa.

Rakkaudestahan tässä on kysymys. Se rakas vain ei ole vapaa ja syyt suhteen alulle ovat kaikilla hiukan erilaisia. Uskon kuitenkin, että Rakkaus on yhtä syvää ja voimakasta, kuin mitä olisi ihan vapaatakin miestä kohtaan. Joskus vain käy niin oudosti, että tuo rakkauden kohde ei ole vapaa, ja välttämättä ei tule koskaan olemaankaan niin. Rakastunut ihminen vain jaksaa uskoa siihen onnelliseen lopputulokseen vaikka muut ympärillä myhäilevät ja puistelevat päitään.  En tiedä herääkö siitä odotuksen tilasta koskaa. Itselläni se jatkuu yhä.

Onneksi ensi viikolla näemme jälleen ja jos hyvin käy, niin useamminkin, mikäli vaimo pitää lomaa ja lähtee sukulaistensa luo. Tällaisin odotuksin elämme molemmat, sekä minä että Miesystävä. Onneksi on nuo puhelimet olemassa. Harmittaa silti kun en voi soittaa viikonlopun aikana Miesystävälle. Olemme näin sen sopineet ettei tule turhia riitoja siellä päässä odottamattomasta kiusallisesta puhelusta.