Puhelimessa kylläkin. Juteltiin eilenkin puhelimessa. Toivottavasti jossain vaiheessa silmätystenkin. Alkaa jo mennä usko tapaamisiin. Miesystävä on itse todella väsynyt ja rasittunut eikä minun natinani hänen mieltään paranna. Jouduin jo eilen pyytelemään anteeksi, kun puutuin hänen henkilökohtaisiin asioihinsa. Tuntui, että oli pakko pyydellä anteeksi, mutta mies sanoi ettei se hänen mieltään häirinnyt.

Tänään Miesystävä sitten kuullosti melko uupuneelta. Vaimo oli aamulla lähtenyt töihin ovet paukkuen. Mies ei kuulemma kiinnitä häneen tarpeeksi huomiotaan, ei tee sitä ja tekee tätä ja kaikkea muuta mahdollista. Sanoin ymmärtäväni vaimoa. Natisen itsekin tästä vähäisestä tapaamisesta ja yhteisestä ajan käytöstä. Ymmärrän, että vaimoa hatuttaa, kun pientä oravaa.

Sanoin myös sen, että olen itsekäs ihminen. Tässä suhteessa ajattelen vain itseäni ja Miesystävää ja vaimo on saanut pitää Miehen yli 30v ja nyt olisi minun vuoroni. Lapsellista. Mutta totta toinen puoli. Kaipaan häntä niin kovasti, että välillä tekee oikein siulussa kipeää.

Miesystävä sanoi oikeastaan kaipaavansa vain omaa rauhaa ja omaa aikaa. Samaa hän sanoi keväällä, kun erottiin. Ehdotin hänelle, että vuokraa joksikin aikaa yksiön ja ilmoittaa vaimolle haluavansa pienen miettimistauon elämässään. Elelisi jonkin aikaa yksinään ja pistäisi asioitaan järjestykseen. Järjestelisi palikoitaan kuntoon. Tapailisi minua ja vaimoaan sillointällöin, kun siltä tuntuu.

Miesystävä sanoi sitäkin miettineensä. Ehdotin myös helpompaa paikkaa ettei tarvitse vuokrata asuntoa. Hänellä on firmassaan mahdollisuus olla ja asua väliaikaisesti. Eihän se koti ole, mutta valmis paikka, jossa voi jonkin aikaa olla. Miesystävä sanoi siihen sitäkin miettineensä. Sanoi patjan hyvin mahtuvan työhuoneensa parvelle. Oli siis sitä jo miettinyt jossain vaiheessa.

Pelottaa tuo Miesystävän halu olla yksin. Hän kaipaa rauhaa ja omaa aikaa itselleen ja ajatuksilleen, mutta jos tuo yksinäisyys sitten kallistuukin siihen etten minä enää mahdu hänen elämäänsä, niin...Hän kyllä itse sanoi, ettei halua asua olla yksin ja häntä pelottaa yksin asuminen. "Mikään ei ole pahempaa, kun yksinäisyys." Mies parka.

En halua hänen olevan yksin ja yksinäinen. Olen valmis asumaan ja olemaan hänen kanssaan vaikka lopun elämääni. Mies ei vain osaa päättää mitä tekee. Pelkää tekevänsä pahan virheen ja jäävänsä kun nalli kalliolle. Sen hän sanoi, että vaimo kyllä melko varmasti jossain vaiheessa haluaa sen eron.

Miksi miesten on niin vaikea puhua asioita selviksi? Kysellä ja pohtia mahdollisuuksiaan. Olisi niin paljon helpompaa, jos saisi suunsa auki ja selvittelisi minkälaiset mahdollisuudet hänellä ja vaimolla on jatkaa ja mitkä ne ovat vaimon mahdolliset haaveet tulevaisuudelta. Hänen vaimollaan on todella paha olla ja surkea mieli. Mies on sellainen  simpukka suunsa sulkiessaan. Samalla hän onnistuu sulkemaan myös jotenkin kummallisti mielensäkin.

Jos vain saisin itsekin edes jotain toivoa tämän suhteen jatkumiselle. Se auttaisi paljon, kun tietäisin mitä tulevaisuus saattaisi meille tuoda. Nyt on vain aina tuo ehkä. Ehkä joskus. Ehkä ei koskaan. Ehkä-vihaan koko sanaa.

Ajattelin jo kysyä Miesystävältä, että onko parempi ettei tavattaisi koko loppuvuonna lainkaan. Soiteltaisiin vain ettei välit ihan kuole. Pelkään kuitenkin ehdottaa sellaista. Siinä on aina se mahdollisuus ettei hän enää välitä tavata lainkaan. En ole ihan valmis siihen riskiin vielä.

Tämä on ollut tosi  kettumainen päivä noiden ajatusten kanssa. Muuten olen saanut aikaiseksi siivottua kellarin ja siitä olen tyytyväinen. Etsin myös netistä ja kartalta lähimmän kirkon. Jos Jouluna siellä kävisin ja muutama Joulukonserttikin siellä olisi alkuviikosta. Mukavaa, rauhallista kirkkomusiikkia rasittuneelle sielulle ja mielelle.