Siitä huolimatta, että on jo syksy ja tuulista sekä märkää, niin parvekekukkani kukkivat yhä hyvin. Olen yllättynyt niiden kasvuvoimasta, kun parvekkeeni vielä on tuulinen ja muutenkin säälle altis. Ei ole lasitusta suojaamassa niitä. Talvella lasitusta kaipasin, kun kaikki tuulen tuoma lumisohjo piti lattian märkänä ja keväällä oli niin vilpoista pitkään eikä voinut parveketta lepohetkiin käyttää.

Tämä kanariankrassi on ainoa, joka iti keväällä ja vielä kukkii näin hartaasti. Istutin molempiin parvekeruukkuihin  kolme siementä ja tässä se ainoa tulos. Pikkuinen tuija on parvekkeen nurkassa pysynyt tuuheana ja vihreänä. Toivottavasti säilyy pitkälle talveen. Lähikaupasta ostetut muratitkin ovat kasvaneet niin, että latvuksia joutuu partsilla jo varomaan askeleiltaan ja muratitkin on tarkoitus jättää vielä parvekkeelle. Taidan kokeilla niiden talvettamista siellä. Ruukku on niin suuri ja painava ja vie liikaa tilaa sisällä.

Ok-talossa, kun asuin, niin siellä kasvoi talvimuratti yli kymmenen vuotta talon sinällä ja levisi hienona mattona takapihan sammalikkoon. Luulen sen yhä olevan hengissä, mikäli uudet asukkaat vain ovat antaneet sen seinälle kiipeillä. Maasta sitä ei ole vienyt kyllä kylmät ilmatkaan. Niin sitkeä se on.

En ole pahemmin välittänyt muistella ja ajatella tuota ok-talossa viettämääni aikaa. On vielä tuskallista ajatella sitä ja haikeus iskee mieleeni, kun ajattelen entistä puutarhaani. Nyt vain sisä- ja parvekekasveja kasvattelen.

Pesin parvekematot ja vien ne säilöön kellariin. Aika ankean näköinen on betonilattia, mutta muistelen tätä kevättalvea, niin ei siellä matoilla ole mitään virkaa. Kastuvat ja ovat märkinä koko talven ihan turhaan. Täytyy sisustaa valoilla ja syyskasveilla. Ex-mies toi tuliaisina jo kaksi kanervaa ja heti kun raaskin nuo kesäkukat kuopaista ruukuistaan istutan lisää kanervia niiden tilalle.

Päiväni on mennyt pikkuhommia tehden ja nyt on piirakkataikina sulamassa. Teen puolukkaomena piirakan. On tullut tavaksi leipoa perjantaina viikonloppua varten piirakka ja siiitä riittää puoleenväliin seuraavaakin viikkoa varten ellei vieraita satu tulemaan.

Miesystävää on ikävä, kun emme ole nähneet sen edellisen kerran toisiamme. Mies kyllä soittelee taas lähes joka päivä. Näkeminen vain on ollut vaikeaa. Toisaalta sen on estänyt tuo murtunut jalka ja sitten kiire töissä. Heti kun sai kipsin pois jalastaan joutui viikko sen jälkeen ajamaan Keski-Suomeen työmatkalle. Aika rankkaa ajoa ja jalka on vielä melko kipeä ja turvoksissa.

Toivottavasti alkuviikon sovittu tapaaminen pysyy voimassa ja saadaan viettää edes jonkin aikaa yhdessä. Lupasin lähteä seuraavalle työmatkalle mukaan, mutta tuntuu niin tyhmältä olla yksinään koko ajan kun mies neuvottelee muualla. Katselen nyt ja mietin viitsinkö lähteä. Nuo ajomatkat ovat vain hänelle mukavampia kun on seuraa. Pelkään, että hän nukahtaa rattiin kun palaa joskus yöllä kotiinsa. Ja autolla vain on pakko mennä nuo työmatkat, kun pysähdyksiä saattaa tulla pariinkin paikkaan samalla reissulla.

Tuntuu siltä, että suhteemme nyt kuitenkin jatkuu ja etsii vielä omia uomiaan. Tärkeää on se, että pidämme toisistamme ja kaipaamme toisiamme, kun olemme erossa. Tuskin koskaan tulemme tämän suhteemme aikana olemaan yhdessä pidempiä aikoja ja yhteen muutto on vain meillä jotain utopiaa. Alan kai taas tottua tähän toisena naisena oloon ja sen tuomiin vähäisiin onnenhetkiin.