Välillä tuo masennus iskee mieleeni yllättäin. Pelottaa huomata, että taas se pahuksen masennusvaihe on tulossa. Vuosi sitten kärsin siitä kovasti ja vastoin lääkärin arviota, palasin töihin. Omasta mielestäni olin kypsä palaamaan ja kaipa siinä työhön menossa vaikutti myöskin se tulojen pieneneminen jonkin verran. Totesin silloin että jollen palaa nyt työhön, niin myöhemmin se on sitten vielä vaikeampaa.

Vaikeaa se on nytkin. Aikalailla on noita poissaoloja mitä erilaisemmista syistä. Niitä kun tässä olen mietiskellyt niin olen tullut siihen tulokseen että masennushan ne oikeastaan on aiheuttanut suurimmaksi osaksi. En vain pääse sinuiksi sen masennukseni kanssa. Sitä on kamalan vaikea myöntää edes itselleen että kärsii masennuksesta. Työssäkäyntikin alkaa ahdistamaan ja on aina vain vaikeampaa ajatella siellä oloa.

varsinaista syytä tämä minun masennukseni ei oikeastaan tarvitse. Se kun tulee niin sille ei mahda mitään. Mietin välillä työpaikan vaihdosta tai jopa lopputilin ottoakin. Sinänsä sellaiset ovat tuhhan dramaattisia keinoja pysäyttää masennuskauttani. Tiedän sen tulevan jossain vaiheessa kuitenkin takaisin. Pitäisi vain oppia pärjäämään sen kanssa ja hyväksymään itsensä osittain masentuneena henkilönäkin.

Loppuviikolla minulla on käynti paikallisella psykologisella sairaanhoitajalla, jotta saisin alettua jälleen jonkinlaisen keskusteluluontoisen terapian. En tiedä onko siitä apua. Pakko oikeastaan vain kokeilla ja katsoa sitten mihin se vie. Nyt mietiskelen pitäisikö hakea sairaslomaa, mutta sekin on vaikeaa. Työhön meno vielä vaikeampaa. Siellä on niin paljon vaikeuksia ja ristiriitaisia ajatuksia, enkä tahdo millään pysyä nykyisten raamien kanssa samassa tahdissa. Onnekseni en ole ainoa. Työkaveri soitti ja melkein itki harmista taas. Ei tahdo hänkään jaksaa, minua kymmenisen vuotta nuorempi nainen. Vaatimukset alkavat käydä jo kaikkien voimille ja vaikuttavat työympäristöönkin. Tähänkö ollaan ajautumassa? Työntekijöiden uuvuttamiseen, pitkiin sairaslomiin ja varsinkin jo masentuneiden ihmisten loppuunpalamiseen. Alan jo toivoa entistä enemmän osa-aikaeläkkeelle pääsyä tai jopa hakeutumista sairaseläkkeelle. Olo alkaa tuntua todella ahdistavalta.

Tyttäreni isä kuoli viime viikolla. Minulla ei enää vuosiin ole ollut yhteyttä häneen muulloin kun joskus puhelimitse. En oikeastaan tuntenut mitään kuullessani asiasta. Tyttären puolesta kuitenkin surin ja murehdin. Hautajaiset jäivät hänen harteilleen ja nuoremman sisarpuolen. hautajaisiin kuitenkin koetan mennä. Olihan kyseessä kuitenkin vanhimman tyttären isä.

Miesystävä on lähtenyt työmatkalle. Edestakaisin Viroon ja taas täällä kotimaassa päiväksi pidemmälle. Toivottavasti tapaamme viikonloppuna. Olen huolissani hänenkin työssä jaksamisestaan. Välillä työpäivät venyvät lähes ympäripyöreiksi. Miehen pitäisi jo osata hellittää tuossa iässä hiukan. Mutta, kun on tottunut koko ikänsä tekemään töitä, ei osaa lopettaa ja mihinkä sen liikenevän vapaa-ajankin pistää ja käyttää. Kun ei voi minunkaan luonani jatkuvasti rampata jottei vaimo huomaa. Kyllä ihminen saa elämänsä vaikeaksi!

Rakastan kuitenkin sitä hömelöä ja toivon yhä mielessäni joskun voivani hänen kanssaan viettää ihan rauhassa yhteistä elämää. Luultavasti sekin on hukkaan heitettyä odotusaikaa. Niin ei varmaankaan koskaan tule käymään ja tämä haave on vain haave toteutumattomien toiveitteni listassa.