Ja niin paljon, ettei sinne enää kykene menemään, niin mitä tehdä??? Tämän tyylinen tuntuu minun ongelmani olevan ja masennus johtuu siitä. Sain kaksi viikkoa sairaslomaa, masennuslääkkeen määrää nostettiin ja jo nyt ahdistaa ajatus kahdenviikon päästä avata työpaikan ovi.

Mikä tämän sai aikaan? Varsinainen työpaikan vaihdoskan ei ihan heti auta. Tämän ikäisille naisille niitä ei enää tipu tuosta vaan ja kun se koulutuskin on siellä työpaikalla saatu niin se siitä. Varaa ei ole lähteä koulunpenkkiä kuluttamaankaan eikä enää halujakaan sellaiseen ole. Ja masennus kun on kuitenkin jo pitkän ajan vaiva ja näyttää puhkeavan aika ajoin. Luulen kärsiväni siitä lopun ikääni, enemmän tai vähemmän. Olen aina ollut siihen hiukan taipuvainen. Kaipa se kulkee jotenkin suvussa. Masennuksesta kärsiviä meidän suvussa riittää!

Jotenkin olen nyt niin kiinni tässä ahdistuksen tunteessa että siitä on todella vaikea päästä eroon. Siitä on myös vaikea puhua. Ei kukaan halua olla masentuneen ihmisen tukipuu. En itsekään haluaisi olla. Sen verran rankkaa ja kurjaa puuhaa kuunnella. parasta siis kirjoitella.

Vuosia sitten kirjoittelin päiväkirjaa ja niihin tuntojani. Nyt olen siirtynyt tänne vuodatukseen inisemään. Joskus joku jopa vastaa ja saa kannustusta ja tsemppiä. Jo se auttaa jatkamaan. Masentuneena tämä omaan napaan tuijottaminen vain on tavallista eikä oikeastaan näe muuta. Ei kykene tai jaksa ajatella hetkeä pidemmälle.

Pääsisipä jo eläkkeelle!!!!

Työpaikka ahdistuskin on siitä kummallinen masennuksen syy, sillä tykkään kuitenkin työstäni. Minusta pidetään työkaverina ja pääosin työkaverit ovat ihan mukavaa seuraa. Mistä siis kiikastaa? Siitä kamalasta kiireestä ja niistä jatkuvista uusista vaatimuksista ja aina lisääntyvästä työmäärästäkö tämä sitten johtaa...Tässä tarvitaan kyllä kunnon kallonkutistajaa.