Ja olen ihan poikki! Kiva kun kävivät mutta mukavaa kun lähtivät kotiin! hyvältä tuntui kuulemma heilläkin päästä kotiin ja omiin oloihinsa. Vauva oli ihana ja oppi vierailunsa aikana kääntymään vatsalleen ja molemmin kyljin. Löysi sormensa kunnolla ja ihaili niitä kasvojensa edessä pitkiä aikoja. Nyt lähtöpäivänä sitten oli toisessa mummolassa saanut nuhan, raukkaparkaa. Siinä on väsyneelle pikkuäidille taas lisätöitä.

Saatoin perheen linja-autoon ja tulin kotiin siivoamaan. Pyykkiä riittää vielä huomiseksi. Jotenkin on vielä aivan sekainen olo ja käyn ylikierroksilla. Eiköhän huomenna jo vähän ole tasaisempi olo. Vie taas aikaa tottua omiin oloihinsa, yksinään.

Miesystäväkin soitteli eilen mökiltään. Juteltiin aika pitkään ja sovittiin tapaamisesta ensiviikolla. Saa nähdä kuinka käy. Hän kaipailee minua ja seuraani, samoin minä hänen seuraansa. Tilanne vain on se mikä on ja sille en minä voi mitään. Eikä kai hänkään.

Tekisi mieli tavata kirjeystäväkin mutta tapaaminen pelottaa. Kun en tiedä kaverista kuitenkaan oikeastaan mitään. Kuumia viestejä vain saapuu postilaatikkooni ja minä sanon ei. Pelottaa tapaaminen senkin vuoksi että yksinäisyyttäni sorrun yhdenyön kumppaniin. Se olisi väärin meitä kaikkia kohtaan; kirjekaveria, Miesystävää ja minua itseänikin kohtaan. Olisipa vain niin helppoa sanoa että haluan vain hetkisen seksikumppania ja sitten homma olisi ohitse. Ei vain oikein luonnistu minulta. Kaipa se on tämä puritaaninen seksikasvatus meikäläisen ikäisellä naisella esteenä moiselle hommalle. Ja se että kaikesta huolimatta rakastan tätä naimisissa olevaa Miesystävää hyvin syvästi.

No, muutaman viikon päästähän sen sitten on nähnyt olenko tavannut Kirjekaveria (luultavasti olen) ja kuinka usein olen taas tapaillut Miesystävää. Voi hyvänen aika tätä elämän monimutkaisuutta ja valinnanvaikeutta. En koskaan olisi uskonut olevani 50. kahden miehen loukussa!!! Onneksi en tiennyt kaikkea vielä 20 vuotta sitten.