Onneksi, sanoisin näin. Oli todella outo Juhannus. Vietin sen yksinäni oikeastaa ensimmäisen kerran elämässäni. Lapsena olin vanhempieni ja sisarusteni kanssa, nuorena kavereiden ja sen jälkeen miehen ja lasteni kanssa, sekä yhteisten ystävien.

Nyt olin Juhannuksen yksin ja se oli aika surullista. En oikeastaan ollut varautunut tämän laatuiseen keskikesän juhlaan. En ollut ajatellut sitä niin yksinäiseksi kun se sitten oli. Odotin kuitenkin kai jollain lailla saavani viettää sitä Miesystävän kanssa vaikka alusta saakka tiesin ettei se tule onnistumaan. Miesystävä oli tietenkin perheensä kanssa, niinkuin kuuluukin. Minä olen vain se toinen nainen.

Olin vähän katkerakin asiasta ja sitten rupesi itkettämään. Ajattelin surkeana näitä tulevia juhlapyhiä ja yksinäisiä viikonloppuja tässä nimenomaisessa suhteessani. Niitä tulee olemaan jatkossakin ja jossain vaiheessa enemmänkin. Eihän mikään suhde voi kestää kovinkaan kauaa tämän laatuisena.

Itkeskelin sitten Juhannusaattona yksinäni, join pullon valkoviiniä ja tungin Miesystävän valokuvan yöpöytäni alimpaan laatikkoon. Päätin että suhde loppuu nyt. Pistän Miesystävän tiukoille kun hänestä jotain kuulen. Lauantaina kaivoin kuvan esille yöpöydälleni ja tänään sitten sovin seuraavasta tapaamisesta. Typerä minä taas kerran...

En edes tiedä olenko rakastunut vai ainoastaan jonkinlainen läheisriippuvainen tästä suhteesta. En osaa lopettaakkaan. Tuntuisi aivan toivottomalta elää aivan ilman tätä Miestä.

Ja outoa on että eräs toinen on osoittanut kiinnostusta minuun. Haluaisi tavata ja tutustua paremmin. Kaikenlisäksi vapaa mies! Ei vaimoa tai naisystävää takana kummittelemassa. Olen kyllä jollain lailla itsekin kiinnostunut katsomaan mitä siitä tapaamisesta seuraisi. Tulisiko uusi tapaaminen vai eivätkö kemiat kolahda lainkaan ja juttu jäisi siihen ainoaan kertaan. Miksi siis epäröin?

Olisiko se Miesystävän pettämistä? Kysehän olisi vain syömään tai kahville menosta... En lainkaan epäröisi mikäli kyseessä olisi kavereiden välinen kohtaaminen, mutta kun tämä mies on selvästi antanut ymmärtää haluavansa tavata tutustumisen merkeissä. Sekin mietityttää että mies on minua 9 vuotta vanhempi. En edes tunne ketään 60 miestä. Tuttavapiirissäni ei ole ketään sen ikäistä! Olenkohan vähän ikärasisti? En haluaisi olla. Olen mielestäni aika suvaitsevainen mutta tässä tuntuu olevan selvä poikkeus.

Ehkäpä minua vain pelottaa. Pelottaa pettyä tapaamiseen ja vielä enemmän että tapaaminen alkaisikin sujua siihen malliin että haluaisin tavata uudemmankin kerran. Ja jos mies ei sitten haluakkaan tavata toista kertaa... Voi luoja että ihminen saa elämänsä hankalaksi!!!!

Olen luvannut ilmoittaa alkuviikosta tapaamispäivän ja yyhä vain mietin sitä. Järki sanoo tässä ettei maailma kaadu yhteen tapaamiseen. Se on vain tapaaminen ja juttelutuokia miellyttävän miehen kanssa. Miksi siis epäröin???? Taidan mennä suihkuun ja mietiskelen siellä viileän veden alla asiaa. Tänäänhän on vasta maanantai....Alkuviikkoa on vielä ainakin huominen...