Olen niin onnellinen ja tyytyväinen eiliseen tapaamiseen Miesystävän kanssa. Oli taas niin hyvä olla yhdessä. Rauhaisaa ja rentoa. Juteltiin, syötiin ja juotiin kahvit. Ja mentiin tietenkin sänkyyn, mutta siitä ei tämän enempiä. Oli vain niin ihanaa viettää aikaa yhdessä ja vain olla toisen lähellä.

Koko alkuviikon olin kärttyisällä ja pahalla päällä. Itkukin oli herkässä ja hormoonit kallellaan aina väärään suuntaan. Teki mieli haukkua Miesystävä oikein kunnolla ja samalla puoli maapalloa. Sanoinkin Miehelle olevani sinä hetkenä, kun aikapommi, joka voi räjähtää hetkellä millä hyvänsä. "Mites sitten kun tulen käymään..." epäröi Mies ja minä siihen, että sitten se on jo ohitse. Ja niinhän siinä kävi, kun Miesystävä tuli niin minä kehräsin kuin kissa maitokupilla. Mies oli hellä ja hyvä ja osasi vedellä oikeista naruista jälleen.

Tajusin taas kerran kuinka rakastan sitä hemmetin äijää! Kaikesta huolimatta. Olin jo taas kiukuspäissäni lopettavani suhdetta ihan tosissani. Olin jo valmiiksi valinnut sanatkin siihen. Syitä, kun ei tarvitse etsiä. Sitten vaan näin äijän ikkunan alla ja olin taas mennyttä kamaa. Kyllä tämä alkaa entistä enemmän rakkaudelta näyttää, vaikka koetan aina sitä vastaan taistella. Tämä rakkaussuhde vain on elettävä loppuun, meni siihen vielä viisi vuotta tai enemmänkin. Katkeralta kyllä välillä tuntuu, mutta sitten nuo ihanat yhdessäolon hetket taas saavat muistamaan mitä menettää, jos lopettaa leikin kesken.

Rakkaudesta  Mieskin puhuu. Harvoin, mutta puhuu kyllä. Jäyhä, kun on sellaisissa tunnustuksissaan.

Nuorempi tytär kävi lomailemassa luonani. Sivistettiin itseämme käymällä katsomassa Picasson taidetta. Tytär ei tykännyt, mutta minä kyllä pidin. Outoja, mutta jollain lailla lumoavia ja hienoja värejä ja väriyhdistelmiä. Kannatti kyllä käydä katsomassa ja toisenkin kerran menen. Tällainen näyttely vaatii useamman katselukerran, että siitä saa kaiken irti. Kävin yksinäni myös Sanomatalossa katsomassa Suomen Taiteilijoiden 41v näyttelyä. Aivan erillainen ja mukavia tauluja kaiken kansan näkyvillä.

Nyt on kultturihampaani tyydytetty joksikin aikaa ja pitäisi jälleen lähteä lenkille. Millään ei huvittaisi lähteä, mutta pakko on mennä ettei paino heittäydy ihan holtittomaan lukuun. Tytärvierailun aikaan tahdomme mässäillä aina jumalattomasti. Syödään sipsejä ja suklaata ja kaikkea mahdollista täytekakuista alkaen. Iltaisi luemme vierekkäin kirjoja ja vain olemme ja nautimme toistemme seurasta, kaiken maailman juttuja jutellen ja hoidamme kasvonaamioilla ja voiteilla itseämme. Tämä on sellainen jo vuosia ollut yhteinen rituaali. Alkoi jo, kun tytär oli siinä kymmenen korvilla. Mukavaa on, kun tytär aina haluaa jatkaa hommaa. Toivottavasti sitten aikanaan siirtää perinteen omalle tyttärelleen. Ei välttämättä kaikkia niitä herkkuja, mutta kaiken läheisyyden ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen.

Kaiken kaikkiaan on ollut pari mukavaa viikkkoa ja ensi viikosta  odotan vielä mukavampaa. Tällä loppuviikolla on sitten tiedossa yhteinen viikonloppu vanhemman tyttären ja hänen lapsiensa kanssa. Meinaan tuppautua sinne äitini kanssa syömään. Tytär on hyvä kokki. Ihan toista, kun minä. Tekee mieli makaronilaatikkoa pitkästä aikaa...