Sitä on tämä päiväni ollut. Oikeastaan jo eilinenkin, mutta tänään olen ollut todella surkeana. Ei varsinaisesti ole mitään syytä, mutta olo vain on jotenkin surullinen. Ajattelen tätä elämääni ja ainaista odotusta, koska näen Miesystävän ja kuitenkin tiedän ettei meillä koskaan ole todellakaan tätä kummempaa tulevaisuutta.

Suhteemme voi jatkua samanlaisena vaikka vielä kymmenenkin vuotta ja tilanne ei muutu paremmaksi, mutta ei kai huonommaksikaan. Kummallakaan ei taida olla haluja eikä voimia katkaista tätä tilannetta millään lailla. Odotamme molemmat mitä hänen vaimonsa tekee ja vaatii. Ikään kuin olisimme "vaimon vankina" molemmat. Emme voi lopettaa, ennenkuin käsky käy sieltäpäin. Surkeaa, mutta totta.

Vaikka minä kykenisinkin suhteelle antamaan loppukäskyn, niin tiedän ettei Miehen elämä siitä parane. Hän on vain entistä yksinäisempi ja surullisempi. Hän ei yhäkään näe, että voisi parantaa suhdettaan vaimoonsa ja saada siellä päässä läheisyyttä aikaiseksi. Se kun on mennyttä niin mennyttä on. Se on Miehen kanta asiaan. Totta on. Tiedän sen omasta kokemuksesta, kun läheisyys toiseen katoaa, niin sitä ei saa enää takaisin, jos sen on antanut mennä liian pitkälle.

Välillä toivon, että saisin itsestäni irti sellaista itsekkyyttä, että pistäisin välit poikki. Sitten mietin miksi sen tekisin. Palaisin Miehen luo heti kun hän vain sitä pyytäisi. Jos kaikki olisikin välillämme vain pelkkää seksiä, niin asia olisi huomattavasti helpompaa. Seksi suhteen voi lopettaa, jos vain saa siihen tilalle toisen yhtä hyvän seksisuhteen. Meidän välillämme nyt on kuitenkin jo muodostunut niin vahva henkinen suhde ettei sitä katkaista ihan helpolla. Ei vaikka järki sanoo muuta.

Puhelimme tänään jonkin aikaa, mutta olin aika hajamielinen ja vaitonainen. En tiedä huomasiko Mies edes sitä. Oli hyvin hellä ja hyväntuulinen jutellessamme. Pari seuraavaa viikoa on aika kiireitä hänellä työssään. Ainakin yksi useamman päivän reissu on naapurimaahan. En usko, että edes pyydän mukaan. Mies on aamusta iltaan kokouksissa ja palavereissa eikä hänellä ole minulle aikaa, kun hetki aamulla ja illalla. En usko nyt tälläisessa mielentilassa edes ehdottaa itseäni mukaan. Ja vaikeaakin se on. Vaimo on sellainen vainukoira, että heti saa selville aikeemme, jos sellaista suunnittelemmekaan. Parasta minun on siis pysytellä hiljakseen. Mies on tullut aika allergiseksi kiinni jäämisestään. Ei ainakaan tieten tahtoaan halua narahtaa.

Päätin tuossa aikaisemmin päivällä etten edes kinua Miestä käymään. Molemmille tulee vain paha mieli ellei siihen ole aikaa. Mies tulee, kun on tullakseen ja parempi minunkin suhtautua asiaan niin etten turhaa odottele. Kun vain saisin aivoni samaan ajatusmaailmaan järkeni kanssa, mutta nehän eivän ole koskaan kulkeneet samaan tahtiin.

Harvemmin otan harmistukeen alkoholia, mutta nyt meinaan laittaa itselleni kunnon ginny paukun. Olen sitä mieltä ollut aina että jos murheeseen alkaa ottamaan viinaa, niin saa juoda jatkuvasti. Murheita mahtuu ihmismieleen niin paljon ettei sitä viinalla unohda. Joskus kuitenkin pieni kännäily on paikoillaan. Tänään siis otan paukun ja siltä tuntuu niin toisenkin. Mutta en enempää.

Toivon vielä ilkeästi, että Miehellä on todella v-mäinen viikonloppu edessään. No, hän tekee loppuremonttia pesuhuoneeseen ja on varmaan melko tyytyväinen oloonsa. Saa pakertaa siinä hommassa yksinään ja on mukavaa, myönteistä asiaa juteltavana vaimonsa kanssa.

Vuodatan katkeraa sappea sekä itseni, että Miehen takia. Ei siis kannata havitella toiseksi naiseksi joutumista. Siinä on välillä kestämistä kerrakseen. Ja kun Mies seuraavan kerran soittaa tiedän kehrääväni kuin kissa pelkästä äänen kuulemisesta.

Kitkerän katkeraa tämä keski-ikäisen rakastuneen naisen elämä.