Sellaisiahan ne nyt tietenkin ovat tähän aikaan vuodesta. Kirkasvalolampun alla tulee aamukahvit nykyisin juotua. Kai siitä valolaitteesta jotain hyötyäkin on syysväsymykseen ja masennukseen. Ainakin sen valossa näkee lukea.

Luin yhtenä päivänä Tatiana de Rosneyn "Avain" nimisen kirjan. Luin ja itkin. Koskettava ja surullinen tarina, joka jätti jälkeensä syvän surun tunteen, mutta myös toivon, ettemme koskaan unohtaisi mitä tapahtui. Muistaisimme ja emme enää tekisi sellaisia virheitä. Kirja kertoo ranskan miehityksen ajalta, jolloin pariisin pyöräilystadionille koottiin juutalaisia perheitä ja lapsia, joista monikaan ei koskaan palannut takaisin. Kirja kosketti minua ja monena päivänä se on käynyt mielessäni.

Odottelen sisareni tuloa kylään. Pitkästä aikaa taas näemme toisemme. Koko syksynä emme ole tavanneet, mutta puhelimessa kyllä juoruilleet senkin edestä jopa usean kerran päivässä. Nyt on mukava nähdä ja vaihdella kuulumisia. Sitä ennen ennätän kyllä katsoa televisiosta lempi urheiluani, keilausta. Tykkään siitä ja nyt näytetään reilun viikon takaisista otteluista kooste.

Sain nukuttua yllättävän hyvin. Jätin jo välillä pois sen melatooni tabletin, mutta palasin takaisin ruotuun. Kyllä nukkuminen on parempaa, kun sen napin otan ja se väsyttää sitten luonnollisesti. Unia tulee nähtyä, mutta en aina niitä muista. En enää painajaisia onnekseni näe kovinkaan usein. Ehkä ero helpotti niissäkin ja tämä aika on ollut huomattavasti rauhallisempaa, kun naimisissa ollessani.

Miesystävä on kiireinen ja ikävä on kova. Tuossa kommentoitiin häntä ja vaimoaankin. Kyllä vaimo tietää tämän meidän välisen suhteen. Ei vain aina ole varma. Ei hän ole typerä ja sokea asialle. Joskus vain on parempi olla huomaamatta kaikkea. Sillälailla pääsee ehkä helpommalla.

Se, mitä Mies kertoo, on hänen totuutensa. Tottakai vaimo utelee ja urkkii. Olemme narahtaneet ja Miehellä ei ole luottoa vaimonsa silmissä. Ei ehkä koskaan enää. On kuitenkin väärin, ettei Mies saa anteeksi tekoaan, jos on anteeksi luvattu. Pitäisi joko antaa anteeksi tai sitten ei. Jatkuva nalkuttaminen saa vain pahaa mieltä siellä päässä aikaiseksi eikä johda mihinkään parempaan suuntaan. Mies ei vain halua selvittää asiaa vaimonsa kanssa, koska ei näe sen johtavan parempaan tai korjaavan heidän välejään. Joskus vaimolta kyllä palaa pinna ja Mies saa kuulemma pistää silloin kimpsunsa kasaan. Taloudelliset syyt ovat monesti ne, jotka pitävät parit yhdessä melko pitkään. Joskus vain pitkään yhdessä olleille pareille käy niin, ettei suhteesta enää saa mitään irti. Läheisyys ja intohomo kuolevat ja eikö ihminen ole aika inhimillinen olento, joka kaipaa sitä lämpöä ja läheisyyttä. Jollei sitä saa kotona, niin sitä haetaan muualta.

Näin minunkin liitossani kävi. Oltiin kavereita, mutta mitää yhteistä ei enää ollut. Ainostaan pankkkilainat ja yhteiset lapset. Toinen meistä muuttui, mutta toinen ei pysynyt siinä muutoksessa mukana ja samat jutut alkoivat kyllästyttää ja tympiä. Kun seksikän ei enää kiinnostanut vaan alkoi tuntua ja pakottavalta pahalta, jopa yököttävältä, niin miksi sitäkään harrastaa sen vuoksi. Kuitenkin tarpeet ovat vielä sellaiset, että seksi kiinnostaa. Miksi siis jäädä siihen kärvistelemään, kun on vain yksi ainoaa elämä ja luvassa on kiihkoa ja intohimoa toisen samaa haluavan kanssa. Jututkin ovat uusia ja mielenkiintoa riittää. Joskus sekin tilanne muuttuu, mutta miksi jättää se kaikki ihana kokematta, kun entiseenkää ei enää paluuta näytä olevan?

Emme me tarkoituksella halunneet vaimoa loukata. Syyllistäkään on turha etsiä. Meidän jutussamme oli neljä syyllistä ja kaikki olemme joutuneet kärsimään. Olemme surreet ja olleet loukkaantuneita ja se on ollut meillä oikeus kokea. Elämää on vain jaksettava kaiken sen kurjan jutun jälkeenkin, mutta asioista pitää voida puhua. Niin sen petetyn, kun pettäjänkin. Kummallakin on oikeus omaan, hyvään elämään ja joskus vain käy että se väistämättä loukkaa toista ihmistä suunnattomasti.

Ajattelen omaa suhdettani exää. Saimme pahan olon purettua ja juteltua asiasta, mikä tähän pettämiseen oli syynä. Kokeilimme jopa uudellen jatkaa yhdessä, mutta kuitenkin päädyimme eroon. Exäni ei ole koskaan haukkunut minua suhteen aloittamisesta, mutta ei tehnyt mitään estääkseenkään sitä. Siinäkö hänen virheensä? Mietin sitä toisinaan, mutta ero meille olisi tullut jossain vaiheessa kuitenkin. Tätäkin eroa teimme neljä vuotta. Sain anteeksi ja en enää sure asiaa. Miesystävän päässä tätä anteeksiantoa ei ole näkynyt, mutta ei myöskään eroa. On vain jatkuva pieni hirressä olon tunne ja ainainen kauna vaimon puolelta ja Miehellä pelko liiton kohtalosta. Ei toivoa paremmasta, mutta ei toivoa entiseen paluustakaan.Aika toivoton ja masentava tulevaisuus melkein kuusikymmpiselle ukolle. Vaimo on kahdeksisen vuotta nuorempi. Myös minua nuorempi.

Olen kypsynyt itse tämän suhteeni aikana aikalailla ihmisenä. Ellei minulla tätä olisi ollut, en tällaista koskaan olisi ymmärtänytkään. Olisin nyt paljon ahdasmielisempi ja ymmärtämättömämpi ihmisten heikkouksien kanssa.

En kadu tätä suhdetta, joskus vain harmittelen. Lähinnä sitä että olen joutunut sen toisen naisen nahkaan. Ihminen kun olen olen myös itsekäs tunteissani. Osaan sääliä tuntea petettyä vaimoa kohtaan, mutta se ei ole minun ongelmani, kuinka hän siitä selviää. Se kuuluu hänelle ja Miehelle selvitettäväksi. Minä elän elämääni Miehen kanssa silloin tällöin ja se on tietenkin erillaista kun vaimon ja hänen elämänsä. Miehen totuus on hänen totuutensa, vaimolla on oma totuutensa ja minulla oma totuuteni tässä suhteessa. En uskokkaan, että Mies kaikkea vaimolleen kertoo. On itsestään selvää, että hän kertoo vain parhaimmat puolensa vaimolle ja jättää vaimoa loukkaavat ja mieltä pahoittavat asiat pois. Ei mies tahallan vaimoaan loukkaa. Mies on vain sokea tunteissaan vaimoonsa ja tunteissaan minuun.

Rakkaus on sokea. Minun kohdallani vallan umpisokea. Typeräksi se ei minua tee, mutta hupsuksi kuitenkin.