Olo on nuhjuinen ja kurja. En saa nyt lähdettyä edes lenkille, mikä yleensä piristää jonkin verran. Eilinen päivä alkoi niin hyvin Miesystävän vierailulla ja olin tyytyväinen. Sitten soitti ex-mies illalla. Anoppi oli saanut aivoinfarktin ja makaa nyt sairaalassa liuotushoidossa. Se masensi minua aikalailla ja olin yllättynytkin omista tunteistani. Rupesin pillittämään ja piti lopettaa puhelu kesken.

En ole pahemmin ollut tekemisissä ex appivanhempieni kanssa viimeisen viiden vuoden aikana. Anoppia olen tavannut lähinnä silloin, kun nuorempi tytär on ollut meillä. Silloin on anoppikin käynyt kylässä. Appiukko ei kertaakaan. Veti kai herneen nenään, kun kuuli, että olen villiintynyt ja ollut toisen miehen kanssa. En ole toivottu henkilö kyläiltäväksi.

Nuoremmalle tyttärelle kerroin äskettäin asiasta ja itkuhan siitä tuli. Tytär on herkkä tunteissaan. Hänellä on ollut vaikea aikuisikä ja tuli kaikenlaisia ongelmia, joista nyt on selvinnyt sitkeytensä takia ja välit isänpuolen isovanhempiin ovat olleet todella kokonaan poikki useita vuosia. Eivät hyväksyneet tytärtä ja hänen tekojaan. Jossain vaiheessa tytär itse halusi mummoonsa yhteyden ja nyt ovat tavanneet joitain kertoja, kun ovat olleet yhdessä mieheni tai minun luonani. Appi ei tapaa eikä halua nähdä. Ei anna anteeksi tyttären nuoruuden möhläyksiä. Välillä tuntuu että pieni kosto elää siinä päässä, vaikka tyttären asiat eivät häneen edes liittyneet. Tyttärentyttö on kolmivuotias eikä appeni ole häntä koskaan edes halunnut nähdä. Anoppi sentään on huonosta kunnostaan huolimatta halunnut tavata pikkulikkaa.

Tämä elämä on aika kovaa. Tuntuu välillä siltä, että se normaali anteeksianto on ihmisillä todella unohtunut. Kaikkea ei pidä tietenkään hyväksyä, ehkäpä vain ymmärrys riittää. Ja jos oma suku ei ole se ymmärtäjä, niin kuka sitten?

Miesystäväni kävi eilen kyläilemässä ja hänen kanssaan oli todella mukavaa viettää aikaa. Huomaan kauhulla kuinka tärkeäksi hän alkaa hiljalleen taas muuttua. Kuitenkaan yhteinen tilanteemme ei muutu miksikään. Tulen aina olemaan se toinen nainen ja siihen minun on ilmeisesti tyydyttävä, jos meinaan tätä suhdetta ylläpitää. Onnenhetkemme ovat varastettuja ja lyhyitä. Hirvittää ajatella sitä, että kaipaan yhteistä oloa ja yhteistä tekemistä Miesystävän kanssa näin paljon. Olen mustasukkainen hänen vaimolleen siitä, että mies pyytää apua remonttihommissa, että käyvät yhdessä kaupassa ja istuvat samalla sohvalla, nukkuvat yhteisessä vuoteessa.

Kuinka tälläista elämää voi jatkaa näin? Viisas ihminen lopettaisi sen tähän ja katselisi uutta miestä. Hyviä, keski-ikäisiä miehiä on vielä paljon markkinoilla ja vapaita sellaisia. Minä vain tämän naimisissa olevan kanssa suhdetta tiiviisti jatkan. Kai minä yhä toivon, että tilanne muuttuisi jossain vaiheessa minulle otolliseksi.

Siskoni tätä suhdetta ihmettelee. Miksi aloitin uudelleen ja kuinka kauan jaksan kestää näitä salaisia tapaamisia. Miesystäväni kun on hänen mielestään vanha kurppa ja voisin vaihtaa nuorempaankin. Minä vain olen rakastunut tähän vanhaan äijään ja viihdyn hänen kanssaan. Seksikin luistaa ja molemmat pidämme siitä. Jollei meillä olisi niin mukavaa vuoteessa lakanoiden välissä, niin olisiko suhteemme erillainen? Luulisin niin. Voisimme olla vain kavereita tai....Luulen, että rakastaisin häntä silti.