Tänään se sitten oli totta ja näimme pitkän eron jälkeen toisemme. En oikein vieläkään tahdo uskoa sitä. Olo on vieläkin sellainen epätodellinen ja usvainen. Tuntui oudolta nähdä ja halata, kun en oikein tiennyt mitä odottaa. En osannut ajatella miltä Miesystävästä tuntuu ja kuinka hän reagoi kohtaamiseen. Hyvin se sujui ja oltiin kun ei oltaisikaan oltu koskaan erossa.

Mies tuoksui ja tuntui samalta, kun ennenkin. Oli vain entistä rakkaamman oloinen. Olin kaivannut hänen kosketustaan ja käsiensä lämpöä niin pitkään, että tuntui kun en olisi tarpeekseni hänen haluksistaan saanut. Väsyneen näköinen hän oli. Kulki sitäpaitsi jalka kipsissä ja kepin kanssa. On ollut jo yli kuukauden jalka paketissa, kun sattui murtumaan lomalla ollessaan. Ei oikein saa nukutuksi sen polveen ulottuvan kipsin kanssa. Jalkaparka. Miesparka.

Vuoteessa kipsiä ei kyllä sitten huomannutkaan. Sinnehän me sitten kuitenkin jouduimme, vaikka koetin hetken aikaa kuvitella pitäväni jalkani ristissä. Heikko luonne. Nyt on miehen tuksu lakanoitteni välissä ja toivon sen viipyvän vielä iltaan asti, että pääset nuuskimaan sitä, kun käyn nukkumaan. Heikottaa jo ajatuskin.

Kieltämättä oli outoa jälleen tavata. Emme oikeastaan puhuneet eroon johtuvista tapahtumista muutamia lauseita pidempää. Oltiin vain yhdessä ja lähekkäin. Mies ei sopinut uudesta tapaamisesta, mutta uskoakseni sellaisia tulee. Ainakin keskustelujen mukaan niitä tulee. Toivon itse, että pian. En kuitenkaan meinaa häntä hoputtaa niihin. On jo tarpeeksi vaikeaa järjestää niitä nyt salaa. Luulen että miehen pitää nyt vain tottua ajatukseen uusista kohtaamisista, kun oltiin molemmat jo sitä mieltä ettei niitä enää tule. Jonkinlainen pakko kai meitä ajaa näihin tapaamisiin, vaikka molemmilla järki sanoo muuta. Tykätään toisistamme ja tarvitsemme toisiamme. Siinä kai se syy tapaamisiin.

Koko päivä on mennyt tässä yhdessä hujauksessa ja en oikein tiedä mihin nyt ryhtyä. On sen verran sekava ja levoton olo. Kukatkin kerkisin kastella aamusta, kun Miesystävää odottelin. Se on sellaista rauhoittavaa puuhaa. Nostin jo ison annansilmäruukkuni sisälle ja nyt se kukkii valkoisin kukkasin olkkarin nurkassa. On tupaten täynnä kukkia ja jo monta vuotta vanha. Se oli aikoinaan kukkapenkissä reunakasvina ja nyt on ollut joitain vuosia ruukussa. Alkaa olla jo niin suuri, etten pian jaksa sitä nostella. Parvekeruukuissa pelargoniatkin vielä kukkivat täyttä päätä ja nuppuja on niissäkin ihan reilusti vielä. En viitsi ihan heti kanervia ostaa, kun kukintaa vielä näyttää riittävän pitkään. Kunhan pakkaset puraisevat niin ostan kanervat astioihin ja alan viettää syksyä parvekkeellani.

Nyt taidan ryhtyä kutomispuuhiin. Aloitin pari päivää sitten valkoisten villasukkien kanssa ja haluan ne pian valmiiksi. Kutominen on yhtä rauhoittavaa, kun kukkien hoito. Kuinka kestän seuraavaan tapaamiskertaan.....