Ei ole tullut käytyä täällä kirjoittelemassa aikoihin. Nyt sitten avasin plogin ja päätin muutaman sanasen tännekin pistää. On taas niin levoton olo, että mietin jo etukäteen kuinka jälleen saan unta.

Pääsin jo niin mukavasti niistä nukahtamislääkkeistä eroon viime kesänä. Tuosta vain, yht äkkiä miesystävän mökillä päätin etten ota tuota maagista pilleriä. Sain jopa nukuttua jonkun aikaa sinä yönä. Oli tietenkin hyvä ja turvallinen olo rakkaan kanssa.

Nyt joudun taas ottamaan pillerin joka viikko ainakin kerran. Pahimmassa tapauksessa kaksikin kertaa viikossa. Se on minulle paljon. Saan siitä hirveän stressin ja olo on aina aivan tokkurainen puoli päivää. Tänään Miesystävä sanoi, että mitä sillä on väliä vaikka nukunkin aamullapitkään ja valvon yöllä. Olenhan sairaslomalla eikä tarvitse nousta ylös aamulla aikaisin. Tottahan sekin on. Jotenkin vain tuo aamulla aikaisin nousu, illa nukkumaan meno pitää ryhdissä ja kurissa ja Herran nuhteessa. Sitä on tottunut vain sellaiseen elämään.

Mieliala heittelee aikalailla. Lähinnä kovasta masennuksesta ahdistukseen. Tuntuu etten enää pysy mukana tässä elämän oravanpyörässä. Välillä ahdistus on niin ankaraa että tekisi mieli kävellä päin seiniä ja huutaa. Kun tietäisi missä vika on...

Asiaa puidaan paikallisessa psykologian sairaanhoitajan huoneessa viikottain. Se helpottaa kyllä kovasti. Saa purettua kaikenlaisia mieliin jääneitä juttuja. Vielä on puimatta tämä työahdistus ja välit Miesystävään. Viisas nainen jättäisi Miesystävän ja asia olisi sillä selvä. Minä vain en olekaan viisas nainen vain rakastunut hupsu.

Toki olen koettanut selkeillä tätä meidänkin suhdettamme useita kertoja. En ole tullut hullua hurskaammaksi. Mikä pahus minut pisti iahstumaan naimisissa olevaan mieheen??? Ja rakastumaan sitten kaiken huipuksi kun olisi pitänyt pistää peli poikki jo oireiden alkaessa tulla esiin? Näitä olen miettinyt ja tulen näköjään miettimään pitkään. Miesystävä on ihana. Ja itse yhä rakastunut minuun. Uskon sen. Ei hän muuten päivittäin istuisi puhelimessa rupattelemassa kanssani kaiken maailman asioista. Tai ajelisi tapaamaan sataa kilometriä jonkun kiihkeän hetken vuoksi. Olisi voinut jättää minut jo matkan takia aikoja sitten kun  tänne maalle muutin, mutta kulkee vain yhä sitkeästi tänne.

Olemme tulleet läheisiksi ja voimme jutella asioista kuin asioista toisillemme. Tulee juteltua kaikenlaista ja nautin kun hän kertoo työstään tai vaikkapa vain jostain päivittäisestä tapahtumastaan. Hänen työstään en ymmärrä hölkäsen pöläystä ja hän tietää sen. On vaain kiva kuunnella hänen ääntään. Joskus molemmat leikittelemme ajatuksella yhteisestä huushollista. Se on vain leikki ja kumpikin tiedämme sen ettei se tule toteutumaan kai koskaan. Välillä kyllä olen ilkeä ja toivon, että joku paljastaisi tämän salaisen suhteen hänen vaimolleen. Minä en sitä koskaan tee. Missä on se kuuluisa naisen vaisto tässä tilanteessa?

Se siitä miesasiasta tällä kertaa. Katkeraa totuutta.

Tytär lapsensa kanssa oli vierailulla. Rasittavaa ja ihanaa. Lapsukainen on niin ihana ja suloinen ja pehmeä!!! Tyttärellä on aika vaikeaa. Ikävöi kovasti tänne kotikulmille mutta mies pitää siellä kaukana. En kyllä itse kestäisi heitä tässä tilanteessa liian lähellä itseäni. Tulisin hermoraunioksi alta aika yksikön. Jo tässä muutamassa yhteisessä viikossa oli muutama päivä liikaa ja se alkoi näkyä minun psyk.sairaanhoitajan istunnossanikin. masennuin aikalailla lisää tyttären lähdettyä ja nyt pitäisi koota itseäni ja saada jostain kiinni.

Kummasti painaa se viimeinen sairaslomapäiväkin. Kuinka kukaan voi sanoa että ihminen paranee johonkin päivään mennessä? Mikä juttu siinä on? Ei asiat mene niinkuin jossain lapussa seisoo. Ihminen ja ihmisen mieli varsinkin, paranee kun on aika parantua. vei se sitten kuukauden tai puoli vuotta. Joskus mieli on niin kuin rapautunut astia. Se voi kestää mitä vain mutta joku väärä liike särkee sen tuhansiin paloihin. Minun mieleni on särkynyt vuosia sitten. Luulin että lapsen vaikeuksien kanssa eläminen tekee niin vahvaksi ettei sitä mikään voi enää horjuttaa. Väärässä olin. Tuli paljon pikkuisia vaikeuksia ja tässä sitä ollaan. Mieli sekaisena ja olo outona. Sairaanhoitaja sanoi minun sairastuneen liikaan vahvuuteen...

Totta. Olen ollut meidän perheessä aina se vahva ja määrätietoinen. kestänyt kaiken ja auttanut muita. Ollut aina jonkun tukena. Joskus kävi vaikeina aikoina mielessä että kuka auttaisi minua. En vain osannut sanoa sitä ääneen ja muut eivät huomanneet pahaa oloani. Nyt kun kaikki pitäisi olla suht kunnossa niin palikat alkoivatkin kaatua yksitellen minun muurini ympäriltä. Kuka lohduttaisi Nyytiä????