Alastalon kirjoittamassa blogissa hän kirjoitti pientä pakinaa rakkaudesta. Kauniisti ja herkästi. Koskettavasti.

Oma rakkaus kun nyt on niin tapetille nostettuna. Haukeus siihen että 30 vuoden rakkaus kai vain hukkui jonnekin. Ei löydetty sitä enää. Jäljelle jäi vain mennyt rakkaus. Se ei häviä minnekkään, uinuu vain jossain hyvin syvällä. Kuinka toivoinkaan että se rakkaus olisi löytynyt ja oltaisiin saatu nauttia siitä kahden, ilman lapsia. Näin vain kävi.

Rakkaus sitten toiseen mieheen. Se oli toisenlaista. Tarvitsimme sitä molemmat omilla tahoillamme olevien murheiden vuoksi. Se oli meidän pelastuksemme jonkinlaiselta lopulliselta hajoamiselta. Rakastuminenkin tapahtui aivan vahingossa, yllättäen. Rakastan yhä. Tämä rakkaus vain on siitä kurjaa ettei se koskaan johda mihinkään. Olisi jo aika jättää sille hyvästit mutta sielu pistää yhä hanttiin. En tiedä kuinka voisi lopettaa rakastamisen. Sitä ei opeteta missään. Sen kanssa joutuu vain taistelemaan ja varmaankin vain aika opettaa rakkautta unohtamaan.

Rakkaus on kipeä asia. Tuntuu siltä että näin vanhemmiten vielä vaikeampi asia kuin mitä nuorena oli. Nuorena jaksoi vielä siihen kaikkivoivaan rakkauteeen uskoakin. Pari kunnon pettymystä tekee vanhemmiten varautuneeksi eikä enää ehkä uskalla noin vain heittäytyä uuteen rakkaus suhteeseen päistikkaa. Nuorena oli sitä rohkeutta vaikka muille jakaa. Minne se rohkeuskin katosi?