ja samalla kaipuu ja pelko. Pelko siitä että olen tehnyt elämäni pahimman virheen. En ole koskaan aiemmin pelännyt tulevaisuutta näin paljon kun nyt. Olen luopumassa ihanasta, kauniista kodistani ja maaseudun rauhasta. En saa niitä enää koskaan takaisin. Vielä voisi perua asiat, mutta Mies ei halua jäädä enää maalle. Voisin tietenkin ottaa talon nimilleni ja lainat samantien, mutta mitä minä tekisin isolla talolla yksinäni? Kaikenlisäksi se olisi liian kallista asumista yhdelle ihmiselle. Turhaahan tällainen jahkaaminen on, mutta kun en saa unta ja asiat kiertelevät päässäni kuin hyrrä.

Tosiasit eivät miksikään muutu vaikka niitä kuinka vatvoo ja miettii. Olen muuttamassa Helsingin keskustaan vuokralle pieneen kaksioon, jossa on kova vuokra. Asunto on kiva ja kaikki on remontoitu, osoite on hyvä ja työmatka noin 5 minuuttia. Ratikalla pääsee kaikkialle ja kaupat on lähellä. Mikä siis on vinossa? Vai onko mikään? Onko tämä vain uuden aloittamisen pelkoa? Kaipuuta hyvään vanhaan aikaan, jolloin kaikki vielä näennäisesti oli hyvin.....

Tämä välivaihe on aika kamalaa. Ahdistavaa ja pelottavaa. Jos en sittenkään pärjää yksinäni. Jollen osaa olla yksin. Näistä peloista huolimatta olen heittämässä lähes kaiken vanhan pois. Taidan olla vähän hullu!!! Kuinka näin voi käydä tavalliselle, kiltille, ikuisuuden uskollisena olleelle keski-ikäiselle naiselle? En ikinä varmaan tule ymmärtämään tätä asiaa. Pelkään, että jos tätä haikailua jatkuu pitkäänkin niin minusta tulee kärttyinen vanha akka!

No, sainpahan taas vähän purettua tunteitani ja ehkä onnistun nukahtamaan yhdellä nukahtamispillerillä. Huomenna on jälleen lääkäri. Luulen että kokeilen jo töihinmenoa. Ei tämä masennus tästä sen kummasemmaksi muutu. Ehkä on hyväkin olla töissä. Ei tule niin paljoa mietittyä näitä omia asioita. Liiasta miettimisestä menee vain pää sekaisin.